03 syys Kuolemasta puhuminen lasten kanssa

Meidän perheessä kuolemasta on puhuttu aina suoraan, myös lasten kanssa. Se on ollut melkein jo välttämättömyys, sillä Amalia on pienestä iästään huolimatta ollut jo neljissä hautajaisissa. Perheestämme on poistunut useampi rakas ihminen ja tietenkin lasten kanssa on käytävä näitä asioita läpi. Amalia on ollut pienestä asti hyvin ajattelevainen ja kiinnostunut ihan kaikesta, joten kysymyksiä tietysti riittää. Usein iltaisin laittaessani Amaliaa yöpuulle hän alkaa jutella meidän turvanamme olevista enkeleistä. Amalia tietää, että isäni on kuollut ja hän puhuu aina niin kauniisti Rike papasta, vaikka ei ole koskaan saanut häntä tavata. Olen kuitenkin kertonut isästäni ja hieman alle kaksivuotiaana kuolleesta pikkusiskostani, jota Amalia kutsuu Jenni tädiksi ja Amalia pitää myös heitä osana meidän perhettä. En ole puhunut, että siskoni kuoli lapsena eikä sitä ole ollut tarvettakaan kertoa, mutta Amalia kuitenkin tietää, että Jenni täti on hänen suojelusenkelinään ja pitää Jenni tätiä tärkeänä.

Amalia puhuu paljon myös mummeistani eli hänen isomummeista ja nämä kaksi ihanaa mummelia saivat olla Amalian elämässä useamman vuoden. Amalia lähettää lähes joka ilta hyvänyöntoivotukset suukkojen kera kaikille poismenneille rakkaillemme ja minusta tämä on hyvin kaunista. Herkistyn aina valtavasti näistä hetkistä, mutta huoneen pimeydessä tyttäreni ei näe kyyneleitäni. Yötä vasten, kun ei ole kiva olla surullinen, vaikka muuten meillä tunteita näytetäänkin paljon. Tietenkin Amalia vaistoaa ikäväni ja minä hänen, mutta minusta nämä hetket ovat kauniita, tärkeitä ja arvokkaita, vaikka tietenkin myös surullisia.

Amalia miettii samalla aina minkälaista taivaassa on. Onkohan Saarenmummilla, Maikki mummilla ja muilla läheisillä siellä vaatteita ja mihin ne pissaa, onko niillä siellä vessanpönttöjä? Vastaan aina, että tottakai on ja Amalia jatkaa ja kysyy sitten syövätköhän he pilvenhattaraa?

Olen puhunut siitä, että joskus vielä tapaamme nämä rakkaat ja Amalia on ollut hyvin onnellinen tästä. Olen kertonut, että nyt me elämme onnellisesti täällä ja poismenneet rakkaamme samoin siellä. Kaikilla on hyvä olla ja kaikilla on paljon rakkaita ympärillä.

Me käymme toisinaan haudoilla ja usein lapset ovat mukana. Amalia haluaa aina jutella haudalla Jenni tädille, Rike papalle ja isomummeilleen ja hän puhuu aina todella kauniisti.

Isomummien kuolemasta on ollut tietysti helpompi puhua, mutta myös isäni poismenon olen saanut hyvin selitettyä sillä että isäni sydän ei vain enää jaksanut, koska se oli niin kipeä.

Milo on vielä niin pieni, ettei hän muista isomummejaan, mutta Nuuskun kuoleman hän on ymmärtänyt. Milo lähettää hyvin usein ulkona ollessa taivaalle lentosuukkoja ja osoittaa taivaalle ja sanoo: Nuusku taivaal..

Kaikissa perheissä ei välttämättä jutella kuolemasta näin avoimesti, mutta meille tämä on ollut luonnollista. Vaikka perheemme on kuolemaa kohdannut ei Amalia ole koskaan puhunut tai pelännyt, että me vanhemmat kuolisimme saatika hän itse. Hän ei osaa pelätä sellaista ja hyvä niin. Monta tuikkivaa ja niin rakasta tähteä on taivaalla ja me muistelemme heitä lämmöllä ja rakkaudella myös lasten kanssa <3 Miten Te lukijat olette käsitelleet kuolemaa lastenne kanssa?