Posted at 19:50h
in
Yleinen
by johanna
Meillä asuu täällä 2-vuotias pikkuinen poika, joka on useimmiten aivan ihastuttavan suloinen ja hassu, mutta lähes päivittäin myös aivan kamala raivopää. Uhmaahan tämä tietysti on, mutta tästä on hyvä puhua, sillä siellä ruutujen takana on varmasti lukuisia vanhempia, joilla on samanlaista helvettiä välillä.
Taapero voi menettää malttinsa lähes mistä vain ja välillä sitä onkin aivan ällikälle lyöty mistä se taas tulistui. Vanhempana sitä osaa aika hyvin arvioida lastaan ja tietää mistä mahdollisesti saattaa syttyä iso kiukku.
Viimeisimmällä HopLop-reissulla kaikki meni oikein hienosti siihen saakka, kunnes Milo sai poletilla toimivasta karkkikoneesta ainoastaan yhden karkin. Se oli meidän viimeinen poletti ja olin jo sanonut etten osta poletteja enää lisää. Annoin jo periksi poletin laiton karkkikoneeseen ennen ruokailua ihan vain siitä syystä, ettei taapero saisi hirmuista hepulia. Olin luvannut molemmille yhdet karkit ennen ruokaa, mutta nyt se koura antoikin vain yhden namin, kun yleensä sillä saa useamman karkin. Amalia isona tyttönä totesi heti Milon saavan namun, mutta ei se auttanut, sillä Milo alkoi olla jo silmittömän vihainen siitä, että koneesta tuli vain yksi nami ja poika tulistui niin, että se ainokainenkin karkki lensi useamman metrin hirmuisella voimalla.
Noh siinä yritin sitten ehdottaa sitä ruokailua ja mentiinkin jo valitsemaan juomia, mutta kaikki oli tietysti taaperolle EI EI! Tunnen poikani ja tiesin hänen voivan käyttäytyä tällä hetkellä hyvin arvaamattomasti. Karkkihyllystä tai juomahyllystä voisi pian alkaa lennellä tuotteita, joten totesin tiukkaan sävyyn, että lähtisimme sitten kotiin jos ruokailu ei onnistu. Olisi turha tilata ruuat ja pelätä sitten pöydässä sitä, kun ruuat alkavat lennellä pitkin poikin ja taapero karjuu ja lähtee pöydästä menemään ja voi pahimmassa tapauksessa rikkoa jotain tai ehkä jopa satuttaa toista lasta. Näin ei tosin ole ikinä käynyt, mutta mahdollista se olisi ollut.
Kenkiä laittaessa Amalia aneli Milolta parempaa käytöstä ja siinä kohdin Milo ehti heittää melkein kenkänsä menemään. Minä nappasin sitten pojan kainaloon samalla noukkiessa pojan kenkiä ja Amalia veti omia kenkiään jalkaan aivan hirvittävän lujaa itkien. Meidän meno kuului varmasti koko HopLoppiin!
Ulkona kävin vielä saman sisällä käydyn keskustelun muutamasti ja lupasin, että voimme palata sisälle jos Milo käyttäytyy ruokailun ajan ja tietysti muutenkin. Meillä oli hyvin vielä leikkiaikaa, joten tämä raivokohtaus tuli todella kurjalla hetkellä. Onneksi pääsimme pihalla nopeasti sopuun ja Amalia oli niin onnellinen, että pääsi jatkamaan vielä touhuja. Milokin käyttäytyi ja oli kuin mitään ei olisi ollutkaan. Loppuaika sujui oikein kivasti ja meillä oli todella hauskaa!
Milolla on ollut jo pitkään tapana huutaa sylissä auuu auuu sattuu, jos hän ei halua olla sylissä ja tämä on äärettömän inhottavaa. Yhtenä päivänä kerhon edessä hän teki tätä samaa ja yksi äiti totesi nauraen, että ihan kuin nipistelisin poikaani koko ajan salaa, kun hän huutaa noin. Yleensähän esimerkiksi kaupassa emme saa selitettyä vieraille ihmisille poikamme perätöntä huutelua ja onhan se todella kamalaa, kun moni varmasti luulee, että pidämme pojasta esimerkiksi liian lujaa kiinni tai jotain muuta. Yliveto on kuitenkin ollut ystäväni hyvin pienenä puhumaan oppinut tyttö, joka on huutanut äidilleen suuttuessaan älä lyö! Ja kuuna päivänä häntä ei ole tietenkään lyöty.
Tämä HopLopissa sattunut välikohtaus vitutti tietysti ja vähän jopa hävetti, vaikka yleensä en koskaan häpeile lasten kiukuttelua. On oikeasti hirmuisen helpottavaa välillä nähdä toisia raivopää-lapsia ja tästä syystä haluan tästä kirjoittaakin. Tietenkään ei pidä verrata omaa lastaan toisten usein niin kiltteihin lapsiin. Kaikki kun olemme erilaisia ja joku juttu voi olla tässä kohdin helpompi jollain lapsella ja myöhemmin ehkä me taas pääsemme jostain asiasta helpommalla.
Pliis nyt taas tässä kohtaa sitä vertaistukea, sieltä löytyy varppina muita raivopäiden vanhempia? 😉
