Kiitos aivan äärettömän paljon kommenteista, joita olen saanut edellisen postauksen jälkeen. Tällä hetkellä tuntuu paremmalta ja isot kiitokset saa rakkaat tukijoukot, jotka ovat kerta toisensa jälkeen mut nostaneet ylös. Kiitos rakas aviomies, sisko ja äiti <3 Mua itkettää ihan hirveesti tätä kirjoittaessa, mutta tuntuu hyvälle ja taas kerran siltä, että täältä noustaan ja pian taas hymyilyttää enemmän kuin surettaa.

Mä oon elänyt aina tosi tunteella ja se ei ole aina ihan helppoa. Toisaalta näin mä olen just mä enkä haluaisi olla kukaan muukaan. Mulla on kyky luoda ympärille hyvää mieltä ja naurua, mä rakastan olla ihmisten tukena ja auttaa muita, mutta aina silloin tällöin huomaan kuinka putoan itse pohjamutiin ja tunteet heilahtaa täysin ääripäähän.

Tätä tämä on ollut aina ja paljon olen saanut apua tähän. Joka kerta Johnny sanoo, että selviät tuosta ja pian se menee ohi. Ja näin se on aina ollutkin, se tuntuu vaan niin raskaalta juuri sillä hetkellä, kun tunne on päällä eikä siitä näe minkäänlaista ulospääsyä eikä itse usko, että selviää ja pian taas helpottaa.

Mun elämässä on tapahtunut niin valtavasti isoja valtavan surullisia asioita ja ne on toki vahvistanut mua ihan hurjasti ja kasvattanut ja tehnyt musta just mut. Silti sitä ajautuu toisinaan niihin ajatuksiin kuinka eri tavalla asiat olisivat voineet mennä ja oliko kaikki tämä ihan tarpeellista.

Meidän lasten kanssa on puhuttu aina hyvin avoimesti kuolemasta, mutta Milo on nyt esikoululaisena alkanut kysellä enemmän menetetyistä ihmisistä ja se hämmästys ja ihmetys minkä oma rakas lapsi suhun luo, kun hän pienellä äänellä ihmettelee kuinka ihmeessä äiti sun pikkusisko on voinut kuolla niin pikkuisena, vain kaksivuotiaana. Sehän on äiti ihan pikkuinen, Nupun ikäinen. Vaikeita asioita, eihän tälläistä saata itsekään ymmärtää. Sitten mietin omassa päässäni oman isäni menetystä, jos kuolisin saman ikäisenä, kuolisin neljän vuoden päästä, ihan kamalaa.

mieliala
Iskä ja mä!

Paljosta on selvitty ja paljon on suojelusenkeleitä, näin ajattelen ja se ajatus luo mulle itselle sellaista turvaa ja sitä, että en kertakaikkiaan voi menettää enää yhtäkään tärkeää ihmistä liian aikaisin <3

 

 

äitienpäivä

Meidän perheessä kuolemasta on puhuttu aina suoraan, myös lasten kanssa. Se on ollut melkein jo välttämättömyys, sillä Amalia on pienestä iästään huolimatta ollut jo neljissä hautajaisissa. Perheestämme on poistunut useampi rakas ihminen ja tietenkin lasten kanssa on käytävä näitä asioita läpi. Amalia on ollut pienestä asti hyvin ajattelevainen ja kiinnostunut ihan kaikesta, joten kysymyksiä tietysti riittää. Usein iltaisin laittaessani Amaliaa yöpuulle hän alkaa jutella meidän turvanamme olevista enkeleistä. Amalia tietää, että isäni on kuollut ja hän puhuu aina niin kauniisti Rike papasta, vaikka ei ole koskaan saanut häntä tavata. Olen kuitenkin kertonut isästäni ja hieman alle kaksivuotiaana kuolleesta pikkusiskostani, jota Amalia kutsuu Jenni tädiksi ja Amalia pitää myös heitä osana meidän perhettä. En ole puhunut, että siskoni kuoli lapsena eikä sitä ole ollut tarvettakaan kertoa, mutta Amalia kuitenkin tietää, että Jenni täti on hänen suojelusenkelinään ja pitää Jenni tätiä tärkeänä.

Amalia puhuu paljon myös mummeistani eli hänen isomummeista ja nämä kaksi ihanaa mummelia saivat olla Amalian elämässä useamman vuoden. Amalia lähettää lähes joka ilta hyvänyöntoivotukset suukkojen kera kaikille poismenneille rakkaillemme ja minusta tämä on hyvin kaunista. Herkistyn aina valtavasti näistä hetkistä, mutta huoneen pimeydessä tyttäreni ei näe kyyneleitäni. Yötä vasten, kun ei ole kiva olla surullinen, vaikka muuten meillä tunteita näytetäänkin paljon. Tietenkin Amalia vaistoaa ikäväni ja minä hänen, mutta minusta nämä hetket ovat kauniita, tärkeitä ja arvokkaita, vaikka tietenkin myös surullisia.

Amalia miettii samalla aina minkälaista taivaassa on. Onkohan Saarenmummilla, Maikki mummilla ja muilla läheisillä siellä vaatteita ja mihin ne pissaa, onko niillä siellä vessanpönttöjä? Vastaan aina, että tottakai on ja Amalia jatkaa ja kysyy sitten syövätköhän he pilvenhattaraa?

Olen puhunut siitä, että joskus vielä tapaamme nämä rakkaat ja Amalia on ollut hyvin onnellinen tästä. Olen kertonut, että nyt me elämme onnellisesti täällä ja poismenneet rakkaamme samoin siellä. Kaikilla on hyvä olla ja kaikilla on paljon rakkaita ympärillä.

Me käymme toisinaan haudoilla ja usein lapset ovat mukana. Amalia haluaa aina jutella haudalla Jenni tädille, Rike papalle ja isomummeilleen ja hän puhuu aina todella kauniisti.

Isomummien kuolemasta on ollut tietysti helpompi puhua, mutta myös isäni poismenon olen saanut hyvin selitettyä sillä että isäni sydän ei vain enää jaksanut, koska se oli niin kipeä.

Milo on vielä niin pieni, ettei hän muista isomummejaan, mutta Nuuskun kuoleman hän on ymmärtänyt. Milo lähettää hyvin usein ulkona ollessa taivaalle lentosuukkoja ja osoittaa taivaalle ja sanoo: Nuusku taivaal..

Kaikissa perheissä ei välttämättä jutella kuolemasta näin avoimesti, mutta meille tämä on ollut luonnollista. Vaikka perheemme on kuolemaa kohdannut ei Amalia ole koskaan puhunut tai pelännyt, että me vanhemmat kuolisimme saatika hän itse. Hän ei osaa pelätä sellaista ja hyvä niin. Monta tuikkivaa ja niin rakasta tähteä on taivaalla ja me muistelemme heitä lämmöllä ja rakkaudella myös lasten kanssa <3 Miten Te lukijat olette käsitelleet kuolemaa lastenne kanssa?

Heipparallaa kaikille!! Kesälomalla vielä ollaan ja aika hiljaista täällä blogin puolella on ollut, vaikka tarkoituksena oli kyllä kirjoitella hieman ahkerammin, vaikka lomalla ollaankin. Kirjoitusfiilis on ollut kuitenkin kokonaan poissa ja blogisivulla olen piipahtanut vain julkaisemassa kommentit. On ollut hyvin saamaton olo blogin suhteen, mutta vaikken ole kirjoittanut, niin olette olleet mielessäni kuitenkin usein. Uskon, että Te rakkaat lukijat ymmärrätte minua ja nyt haluan kiittää Teitä lukuisista kommenteista, joita jätitte Nuuskun poismeno -postaukseen. Luin niitä toisinaan itku silmässä ja olen hyvin kiitollinen jokaisesta kommentista.

Muutamat kysyivätkin mikä Nuuskulle oikein tuli ja vastaan siihen heti alkuun. Nuuskullahan oli ollut jo vuosia epilepsia ja nyt pikkuhiljaa hän oli alkanut saada entistä tiheämmin epilepsiakohtauksia. Jos ennen kohtauksia tuli kerran kuussa tai 2 viikon välein, niin viime viikon lopulla niitä tuli kolme päivässä. Olimme jo tehneet päätöksen Nuuskun päästämisestä taivaaseen ja Nuusku oli tarkoitus viedä eläinlääkäriin lopetattavaksi maanantaina. Tilanne kuitenkin muuttui lauantaina äitini tullessa jättämään viimeiset jäähyväiset Nuusku hauvalle. Nuusku innostui hirmuisesti äitini tulosta ja lopulta sai kohtauksen. Kohtauksen mentyä ohi perään tuli heti uusi ja muistaakseni vielä kolmas. Nuusku tokeni tästä, mutta ei päässyt hetkeen lainkaan ylös maasta. Johnny lähti heti soittelemaan päivystävällä eläinlääkärille, joka sitten pääsikin paikalle jo reilu tunnin päästä ja Nuusku pääsi kivuistaan ja on nyt hauvaenkelinä meidän perheelle.

Amalia totesi heti ensimmäisenä iltana Nuuskun kuoleman jälkeen: äiti miksi me ei voida mennä koko perhe sinne kuoppaan? Ai että kun itketti ja paljon.

Lapset ovat kuitenkin suhtautuneet Nuuskun kuolemaan hyvin. Me olimme keskustelleet tästä jo aika ajoin, sillä tiesimme Johnnyn kanssa ettei Nuusku tule elämään enää vuosia. Hautasimme Nuuskun meidän omalle pihalle ja lapset ovatkin joka päivä vieneet Nuuskulle kukkia ja Amalia on höpissyt Nuuskun kanssa. Amalia kertoo aina Nuuskulle, kuinka kovin hän tätä rakastaa ja minä olen vieressä itku silmässä. Amalia puhuu aina niin kauniisti. Milokin on vienyt kukkia Nuuskun haudalle, mutta ollut hiljaa. Tosin yhtenä päivänä Milo huiski sählymailalla haudalta kaikki kukat ja multa vaan pöllysi. Isommat mukulat huusivat lujaa ja tottakai minäkin menin Milolle kertomaan ettei näin saa missään nimessä tehdä. Korjasimme sitten kaikki yhdessä haudan ja Milo on sittemmin jättänyt sen rauhaan. Nyt tämä hieman jo naurattaa ja tiedän ettei Nuusku pane pahakseen, sillä kyllähän hän tuon viikarin tunsi.

Me ollaan Johnnyn kanssa jakseltu myös hyvin, vaikka välillä ikävä puristaa rintaa. Tuntuu tosi vahvasti, että jotain puuttuu ja vaikka Nuusku oli todella rauhallinen niin sen huomaa koko ajan, että hän on poissa. Joinain hetkinä sitä ei kuitenkaan heti muista ja sitten tuleekin tosi haikea olo, kun tajuaa, että ai niin Nuuskuahan ei enää ole. Johnnysta kaikista oudointa on, kun ei enää ikinä saa kuulla Nuuskun tassujen kopinaa.

Hyvin me silti ymmärrämme sen, että Nuuskun aika oli nyt ja hän sai kuitenkin elää oikein hyvän ja pitkän koiranelämän <3 nuusku Tämä kuva on samalta päivältä, kun Nuuskun matka päättyi <3