22 heinä Lasten suhtautuminen Nuuskun kuolemaan
Heipparallaa kaikille!! Kesälomalla vielä ollaan ja aika hiljaista täällä blogin puolella on ollut, vaikka tarkoituksena oli kyllä kirjoitella hieman ahkerammin, vaikka lomalla ollaankin. Kirjoitusfiilis on ollut kuitenkin kokonaan poissa ja blogisivulla olen piipahtanut vain julkaisemassa kommentit. On ollut hyvin saamaton olo blogin suhteen, mutta vaikken ole kirjoittanut, niin olette olleet mielessäni kuitenkin usein. Uskon, että Te rakkaat lukijat ymmärrätte minua ja nyt haluan kiittää Teitä lukuisista kommenteista, joita jätitte Nuuskun poismeno -postaukseen. Luin niitä toisinaan itku silmässä ja olen hyvin kiitollinen jokaisesta kommentista.
Muutamat kysyivätkin mikä Nuuskulle oikein tuli ja vastaan siihen heti alkuun. Nuuskullahan oli ollut jo vuosia epilepsia ja nyt pikkuhiljaa hän oli alkanut saada entistä tiheämmin epilepsiakohtauksia. Jos ennen kohtauksia tuli kerran kuussa tai 2 viikon välein, niin viime viikon lopulla niitä tuli kolme päivässä. Olimme jo tehneet päätöksen Nuuskun päästämisestä taivaaseen ja Nuusku oli tarkoitus viedä eläinlääkäriin lopetattavaksi maanantaina. Tilanne kuitenkin muuttui lauantaina äitini tullessa jättämään viimeiset jäähyväiset Nuusku hauvalle. Nuusku innostui hirmuisesti äitini tulosta ja lopulta sai kohtauksen. Kohtauksen mentyä ohi perään tuli heti uusi ja muistaakseni vielä kolmas. Nuusku tokeni tästä, mutta ei päässyt hetkeen lainkaan ylös maasta. Johnny lähti heti soittelemaan päivystävällä eläinlääkärille, joka sitten pääsikin paikalle jo reilu tunnin päästä ja Nuusku pääsi kivuistaan ja on nyt hauvaenkelinä meidän perheelle.
Amalia totesi heti ensimmäisenä iltana Nuuskun kuoleman jälkeen: äiti miksi me ei voida mennä koko perhe sinne kuoppaan? Ai että kun itketti ja paljon.
Lapset ovat kuitenkin suhtautuneet Nuuskun kuolemaan hyvin. Me olimme keskustelleet tästä jo aika ajoin, sillä tiesimme Johnnyn kanssa ettei Nuusku tule elämään enää vuosia. Hautasimme Nuuskun meidän omalle pihalle ja lapset ovatkin joka päivä vieneet Nuuskulle kukkia ja Amalia on höpissyt Nuuskun kanssa. Amalia kertoo aina Nuuskulle, kuinka kovin hän tätä rakastaa ja minä olen vieressä itku silmässä. Amalia puhuu aina niin kauniisti. Milokin on vienyt kukkia Nuuskun haudalle, mutta ollut hiljaa. Tosin yhtenä päivänä Milo huiski sählymailalla haudalta kaikki kukat ja multa vaan pöllysi. Isommat mukulat huusivat lujaa ja tottakai minäkin menin Milolle kertomaan ettei näin saa missään nimessä tehdä. Korjasimme sitten kaikki yhdessä haudan ja Milo on sittemmin jättänyt sen rauhaan. Nyt tämä hieman jo naurattaa ja tiedän ettei Nuusku pane pahakseen, sillä kyllähän hän tuon viikarin tunsi.
Me ollaan Johnnyn kanssa jakseltu myös hyvin, vaikka välillä ikävä puristaa rintaa. Tuntuu tosi vahvasti, että jotain puuttuu ja vaikka Nuusku oli todella rauhallinen niin sen huomaa koko ajan, että hän on poissa. Joinain hetkinä sitä ei kuitenkaan heti muista ja sitten tuleekin tosi haikea olo, kun tajuaa, että ai niin Nuuskuahan ei enää ole. Johnnysta kaikista oudointa on, kun ei enää ikinä saa kuulla Nuuskun tassujen kopinaa.
Hyvin me silti ymmärrämme sen, että Nuuskun aika oli nyt ja hän sai kuitenkin elää oikein hyvän ja pitkän koiranelämän <3
Tämä kuva on samalta päivältä, kun Nuuskun matka päättyi <3
