14 maalis Vauvavuoden uupumus

Mulle perhe on kaikki kaikessa, kuten varmasti te lukijat olette vuosien saatossa huomanneet. Silti ne mulle tärkeimmät ihmiset uuvuttavat mut toisinaan ja olenkin huomannut jokaisen lapsen vauvavuoden aikana tämän saman tunteen. Se ei tule heti, vaan kuukausien päästä eikä tunne ole läsnä koko aikaa, vaan vain välillä. Joskus on vaikeita päiviä tai oikeastaan hetkiä ja tuntuu, että kaikki vaan kaatuu päälle, vaikka mitään murhetta ei edes ole, vaan kaikki on enemmän kuin hyvin. Joskus isompien lasten kiukkuaminen ja raivonpuuskat ovat vain liikaa tai se kun Nuppu-vauva heräilee ihan jatkuvasti päiväunilta tai sitten nukkuu vain vartin ja haluaa jo herätä. Joinain päivinä tuntuu, että multa halutaan ihan joka sekunti jotain ja haluaisin vain olla rauhassa.

Mä olen luonteeltani äkkipikainen ja yrittänyt tehdä töitä itseni kanssa vuosikaudet ja tulla paremmaksi vanhemmaksi ja äidiksi. Välillä mietin, ettei kukaan ole näin huono äiti kuin mä eikä kukaan huuda lapsille näin tai paukuta ovia suutuspäissään.

Juteltiin yksi ilta Johnnyn kanssa tosi paljon ja rakas mieheni puhui musta äitinä niin kauniisti, että aloin itkeä. Hän kertoi kuinka ylpeä on musta äitinä ja kuinka hienosti mä olen jaksanut meidän lasten kanssa. Kuinka mä olen antanut heidän kasvaa tässä kotona kaikessa rauhassa ja laittanut aina lasten tarpeet omieni edelle. Johnny sanoi, että seitsemän vuotta olen omistautunut lapsille ja että hän on tosi ylpeä musta ja että hänen pitäisi sanoa se ääneen paljon useammin.

Mun heikkous tässä hommassa, siis äitiydessä on se, että otan omaa aikaa aivan liian harvoin. Monesti mä mietin miten mä kaipaisin sitä, että mun mummoni olisi vielä elossa ja voisin ajaa Nupun kanssa kaksin mummon hoiviin maalle ja olla siellä vaikka yhden yön ja jutella mummon kanssa ihan kaikesta, sillä hän todellakin oli sellainen mummo, jonka kanssa pystyi puhumaan ihan kaikesta seksistä kuolemaan. Mä haluaisin, että mulla olisi joku paikka mihin paeta hetkeksi ja mummola olisi ollut juuri se paikka. Voisinhan mä varata mulle ja Nupulle vaikka hotellihuoneen, mutta en mä ikinä yksin uskaltaisi ja jos mä nyt eksyn autolla täällä Lohjan tuppukylässäkin välillä, niin miten mä nyt kaksin vauvan kanssa mihinkään suureen kaupunkiin lähtisin.

Johnnyn kanssa juttutuokiot auttaa tosi paljon ja mulla on takataskussa matkan varrelta kerättyjä keinoja mielin määrin, joiden avulla pystyn voimaan itse paremmin ja jaksamaan paremmin, kun vaan muistaisi käyttää niitä keinoja.

Mulla on elämässä ihan äärimmäisen paljon ihania asioita ja mä olen valtavan kiitollinen mun perheestä, ystävistä ja lähipiiristä. Toisaalta mulle on tapahtunut myös äärimmäisen paljon surullisia asioita ja tiedän, että ne vaikuttavat muhun tosi paljon ja tulevat aina vaikuttamaan. Mä olen herkkä ja oikeesti onnellinenkin, että olen, vaikka välillä se on tosi raskasta.

Ja vaikka välillä mä koen olevani maailman huonoin äiti ja puoliso, niin olen oppinut uskomaan mun miestä, kun se sanoo, että se on pientä välillä kiroilla ja huutaa lapsille tai lasten kuullen, sillä maailmassa on niin paljon pahempia asioita. Uskon ja tiedän, että olen hyvä äiti ja näiden tiettyjen asioiden kanssa mun on vaan kamppailtava koko elämä. Välillä tulee niitä huonoja päiviä tai hetkiä, mutta me selvitään. Armollisuus itseään kohtaan on tärkeää ja sitä mä olen opetellut. Äitiys on opettanut paljon ja tämä on kaikesta huolimatta mun suurin unelma ja eniten maailmassa rakastan olla äiti <3

Mites muut äidit tai iskät, samaistuuko kukaan?

Ps. Sallan ja Marian Kasvukipuja-podcast on ihan huippu ja sieltä saa tosi ihanasti vertaistukea vanhemmuuteen, käykää kuuntelemassa <3