28 elo Naisella on vauvakuume ja miehellä ei todellakaan

En ole koskaan löytänyt juttua, jossa olisin oikeasti todella hyvä. En ole ollut lainkaan innostunut liikunnasta sitten lapsuusvuosien, olen totaalisen surkea käsitöissä, piirtämisessä, musiikissa ja koulussakin sain tehdä aivan hulluna töitä, että pärjäsin ihan alaluokilta asti. Silti jollain kummalla sisulla valmistuin ensin merkonomiksi ja perään vielä sairaanhoitajaksi. Molempia kouluja käydessä elämässäni tapahtui isoja kriisejä, joista onneksi selvisin ja sain kouluni luettua loppuun, vaikkakin yli vuoden muiden perässä. Töitä olen tehnyt ahkerasti lapsuudesta asti, silloin kun kesätyöt aloitettiin jo hyvin varhain lastenhoidolla ja marjojen- ja herneenmyyjänä. Yläasteella pääsin Anttilaan joulutöihin ja nautin suuren kaupan kassalla olosta. Ammattiin lukiessa työskentelin koulun ohella paljon Valintatalossa, jossa vierähtikin useampi vuosi enkä halunnut millään jättää mukavaa kaupan työtä ja niin sairaanhoitajaksi opiskellessa tein töitä vanhainkodissa sekä tutussa kaupassa. Lopulta jätin kaupan alan työt ja keskityin hoitoalan hommiin ja opiskeluun.

Työnteko on ollut iso osa elämääni ja nyt tätä kirjoittaessa voin todeta, että se on yksi asia, jonka handlaan ja jossa olen hyvä. Lasten saannin jälkeen olen ollut työelämästä pois pian viisi vuotta, mutten kadu tätä pätkääkään. Enää työnteko ei tunnu tärkeältä, vaan lapset ovat kaikki kaikessa. Minulla on vakituinen työpaikka vanhainkodissa, mutta en tiedä palaanko sinne. Töihin palaaminen tuntuu kaukaiselta ja tiedän jo varmaksi sen, että normaaliin 40 tunnin työviikkoon en aio palata.

Toivoisin kovasti perheeseemme lisää lapsia ja tuntuu, että kahden lapsen etenkin tytön ja pojan jälkeen ihmiset olettavat heti, että perheen lapset ovat siinä.

Minä elän lapsilleni ja he ovat tärkeintä koko maailmassa. Nautin kotiäitiydestä, vaikka se on välillä äärimmäisen raskasta. Iloitsen lasten välisestä suhteesta ja toivon, että lapsillani on aina toisensa, kun meistä vanhemmista aika jättää. En siis ainoastaan toivo lisää lapsia itseni vuoksi, vaan myös lasten vuoksi.

Olemme keskustelleet lapsiasiasta mieheni kanssa, joka on ollut täysin eri linjoilla kanssani. Johnny haluaa elämältä hieman eri asioita kuin minä ja siksi ajatuksemme eivät aivan kohtaa. Mies haluaisi enemmän aikaa parisuhteelle, harrastuksille ja ystäville, kun taas minä voisin vain nauttia perheestä kotona. Ymmärrän tietysti Johnnya, kun itse ehdin tavata ystäviä lasten kanssa päivisin miehen ollessa töissä. Toisaalta mies voisi tavata ystäviä milloin tahansa, jos vain saisi aikaiseksi sovittua treffit ja harrastuksia Johnnylla on jo muutama. Milo ei ole ollut vielä yökylässä ja Amaliakin on aika harvoin ja Johnny kaipaisi aikaa kaksin sillä tavalla, että lapset olisivat yöhoidossa, kun taas minulle riittää mainiosti yhteiset illat, kun lapset nukkuvat. Tottakai se on ärsyttävää, kun Milo voi heräillä illan/alkuyön aikana, mutta aikansa kutakin ajattelen.

Miestä jarruttelee myös se, että molempien lasten vauva-ajat ovat olleet hyvin rankkoja ja Milon taaperoaika on huippuvauhdikasta ja aiheuttaa isille harmaita hiuksia. Rakas mieheni tietysti miettii myös sitä, kuinka minä jaksaisin kolmen lapsen äitinä ja on huolensa minulle ääneen sanonut. Johnny on kuitenkin niin kultainen, että pystymme vauva-asiasta keskustelemaan ja vaikka mies ei ehkä samoilla linjoilla ole niin on todennut, että ei hän sano etteikö koskaan.

<3

Yritän tällä kirjoituksella kertoa kuitenkin sitä, että äitiys on se juttu missä minä olen hyvä ja mikä on minulle se juttu. Äitiys ja kodinhoito on se, josta nautin ja jota hoidan rakkaudella. Raskaita päiviä on reilu neljään vuoteen mahtunut lukuisia, ilman apuja en ole pärjännyt, mutta hitsivie miten olen nauttinut ja miten onnelliseksi tämä perhe ja nämä lapset minut joka päivä tekee.

Hellikää ja pitäkää hyvänä omia murusianne, sillä koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.