Näitä tulisi kaikkien miettiä aina välillä. Jotenkin omat hyvät puolet äitinä saattavat helposti unohtua ja sitä kiinnittää enemmän huomiota niihin kurjiin tunteisiin ja hetkiin. Niihin, jolloin on toiminut omasta mielestä paskasti, huutanut, kiroillut tai käyttäytynyt muuten kurjasti.

Liian harvoin sitä saa palautetta omasta äitiydestä, ainakin musta olisi mukava kuulla useammin, kuinka hyvä äiti olen. Mulla on tapana kehua muita äitejä, ihan tuntemattomiakin. Kerran muistan laivalla kehuneeni yhtä äitiä, kun hän niin ihanan rauhallisesti hoiti pitkään jatkunutta kiukkutilannetta lapsensa kanssa. Hän oli oikeasti äärimmäisen rakentava ja rauhallinen tilanteessa eikä hänestä huokunut mitään merkkiä ärsyyntymisestä. Mä muistan miettineeni tilannetta seuratessa, että olisi mahtava osata toimia noin hienosti ja halusin ehdottomasti antaa hyvää palautetta tälle äidille.

hyvät puolet äitinä

Seuraavaksi mun hyvät puolet äitinä:

  1.  Hyvien tunteiden näyttäminen. Meillä lapset saavat kuulla joka päivä monta kertaa kuinka paljon heitä rakastan. Halaan ja suukotan usein, otan kainaloon, silitän, pyydän ja nappaan syliin ja kuuntelen aina mitä heillä on sanottavaa.
  2.  Annan lasten touhuta paljon kaikenlaista. Meillä saa raahata tyynyt ja peitot makuuhuoneista, napata sohvatyynyt ja tehdä näistä yhdessä pehmeän kasan, johon hyppiä sohvalta. Amalia raahaa ystävänsä kanssa usein todella paljon leluja leikkihuoneesta omaan huoneeseen, kotileikkiä tai muuta leikkiä varten eikä niitä välttämättä ihan aina tuoda takaisin. Toki siivoavat, jos käskemme, mutta annamme toisinaan jättää leikit paikoilleen.
  3. Olen kärsivällinen. Jumalavita hassu sanoa, mutta näin se on. Toki toisinaan mulla palaa päreet sekunnissa, mutta kun mietin pitkässä juoksussa, niin kyllä mä olen lasten kanssa kärsivällinen. Olen ollut kotiäitinä parin viikon päästä kahdeksan vuotta ja en usko, että ilman kärsivällisyyttä olisin tähän pystynyt ja oikeasti nauttinut tästä.
  4.  Olen huolehtivainen. Huolehdin lasten perustarpeet tunnollisesti; ruoka, uni, leikki ja hoiva. Huolehdin heistä muutenkin kaikin puolin oikein hyvin.
  5. Huumorintajuinen ja leikkisä. Lapset pitävät mua hauskana, vaikka Johnny väittää muuta. Mä rakastan hassutella lasten kanssa ja me nauraa räkätetään paljon. Mä en todellakaan ole mikään tosikko mutsi ja heitän välillä aika ronskiakin juttua meidän lasten kanssa.
  6. Lapset menevät kaiken edelle. Täytyy toki muistaa huolehtia itsestään, se on tärkeää ja välttämätöntä. Mietin kuitenkin kaikessa aina ensin lapsia.

Lopuksi Amalian ja Milon ajatukset äidistään

Amalia: kiva, huolehtivainen, paras äiti ja rakas. Kysyin vielä tuleeko muuta, niin Amalia sanoi rauhallinen, mutta repesi sitten, eli se ei tainnut pitää paikkaansa 😉

Milo: hyvä äiti, rakas, äiti on hyvä ajamaan uimahalliin, hieno, äiti on kohtelias, äiti on vähän pullea. Viimeisen sanoi niin veikeän ilmeen kera 😉 

Kertokaa kommenttiboxiin teidän hyviä puolia vanhempana <3

Pidempään meitä seuranneet tietävätkin, että multa löytyy temperamenttia ja vihaisena tahtoo tulla ylilyöntejä ja tänään mä kirjoitan näistä hyvinkin avoimesti. Mä tiedän, että sellaisen viilipytty ihmisen on vaikea ymmärtää sitä, että joskus on kylmät perunat kattilasta lennelleet pitkin lattiaa ja kattila iskeytynyt niin kovalla voimalla kylpyhuoneen puuoveen, että kattila on mennyt soikeaksi. Näin meillä on kuitenkin käynyt ja kattilan heittäjänä on ollut tämä mukava, iloinen, huolehtivainen, lapsiaan ja perhettään rakastava äiti, joka kuitenkin vihaisena heittäytyy välillä melkoisen raivon valtaan. Alan tosiaan joskus viskelemään tavaroita, paukuttamaan ovia ja huutamaan niin kovin, että ikkunatkin melkein helisee. Ja se huuto mitä sieltä suusta pääsee ei ole tosiaankaan aina lapsille soveltuvaa, vaikka lapset sen toki kuulevatkin.

Mun “huutohuone ja paukutteluhuone” on meidän kodinhoitohuone/kylppäri ja kylppärin puuovea mä olen temponut niin paljon, että siinä ei ole enää lukkoa, kun se putosi. Toki paukutan välillä muitakin ovia, mutta tuonne pakenen piiloon päästelemään höyryjä, jottei lapset näe kun äiti takoo nyrkkejä seinään tai hakkaa ovea edestakaisin kiinni-auki pari kertaa. Toki he kuulevat tämän meuhkaamisen, sehän on selvä. Välillä pakenen tuonne muulloinkin ja hengittelen hetken ja palaan sitten sorvin ääreen rauhoittuneena ja näin kun osaisin aina toimia, niin olisin erittäin tyytyväinen.

ylilyönnit

Moni ehkä miettii mitä meidän lapset ovat tästä äidin käytöksestä mieltä ja eniten syyllisyyttä mulle aiheuttaakin juuri se miten hirveää ja surullista on, jos mun lapset pelkäisi mua. Me käydään jokainen raivonpuuska läpi ja mä kerron mistä syystä mulle se iski ja kerron myös sen, ettei se ole missään nimessä heidän vikansa eikä mun tulisi käyttäytyä niin.

Joskus Amalia on sanonut mulle, että muista äiti karhuhengitys ja se on tosi liikuttavaa ja niin mä vedän henkeä oikein isosti ja alkava raivon tunnetila laskee.

Moni puhuu aina kiihtyvänsä nollasta sataan, mutta tuskin se ihan kaikilla näin oikeasti on. Itse olen tehnyt tämän asian kanssa töitä 20-vuotiaasta asti ja edelleen näin 33-vuotiaana työstän asiaa ja opettelen, että saisin tunnetilan laskemaan tietyillä keinoilla, joista olenkin täällä kirjoitellut. Joskus vaan joudun sen tunteen valtaan sekunneissa ja sitten mennäänkin ja lujaa yli. Mutta kehitystä on tullut rutkasti, vaikka tuo kattila episodi sattuikin viime viikolla.

Joskus mä olen hakannut itseäni raivonpuuskassa ihan täysillä päähän, mutta tätä en ole enää vuosiin tehnyt, sillä pelkään, että saisin aivoverenvuodon. Koskaan en ole kuitenkaan koskenut lapsiin, en ole antanut luunappeja, en tukistanut, läpsinyt, lyönyt tai millään tavalla satuttanut heitä ja tätä en tekisi ikinä, vaikka olisin miten raivon vallassa.

Mun raivari tulee ja menee ja se on nopeasti ohi. Syyllisyys siitä ei sitten yhtä nopeasti menekään, mutta enää en jää ahdistuneena iltaisin rypemään, kuten ennen. Meidän perhe tietää, että tämä on mun suuri heikkous ja yritän kamppailla ja tehdä töitä sen kanssa ja se, että asiat käydään läpi ja pyydän anteeksi on helpottanut pikkuhiljaa omaa syyllisyyttä, vaikka näin olen toiminut aina. Ehkä olen oppinut armollisemmaksi itseäni kohtaan tässä asiassa. Mähän rakastan äitiyttä ja kaikkea tätä, välillä mä vaan uuvun ja silloin on etenkin vaara ylilyönneille.

ylilyönnit

Nyt kesän alussa olen löytänyt itselleni harrastuksen, ja tämä on tuonut ihan hirmuisesti hyvää oloa itselleni ja se, että lähden omaan juttuuni on tehnyt todella hyvää. Oma aika on niin tärkeää, mutta mun on ollut sitä vuosien aikana tosi vaikea ottaa, vaikka siihen olisi ollut aina mahdollisuus. Jotenkaan en ole löytänyt sitä omaa juttua ja vaikka mulle on kuinka toitotettu, että lähde kävelylle ynnä muuta, niin Johnnyn töistä tullessa olen halunnut viettää aikaa yhdessä koko perhe enkä suoraan sanoen ole jaksanut edes lähteä mihinkään lampsimaan.

Eilen meillä oli ihana päivä lasten kanssa, mutta hieman ennen Johnnyn kotiintuloa huomasin, että mun pinna tiukkeni ja sanoinkin miehelle heti, että keitän meille kahvit ja painun hetkeksi omaan rauhaan makuuhuoneeseen kahvikupin ja puhelimen kanssa. Kerroin tämän myös Amalialle ja hän piti sitä hyvänä ideana. Ja miten hyvä idea se olikaan, olin poissa ehkä vartin jos sitäkään ja kuin uudestisyntynyt sen jälkeen ja miten pienellä jutulla.

Amalia on tosi ajattelevainen ja ymmärtää jo niin paljon ja hänen kanssa on helppo puhua. Meillä lapset osaa ja uskaltaa näyttää kaikki tunteensa enkä mä ole suinkaan ainoa “raivopää” täällä. Tämä kertoo myös sen, että mä en ole pilannut lapsia mun käytöksellä eivätkä he pelkää mua, sillä he uskaltavat ja voivat näyttää kaikki tunteensa avoimesti eikä meidän perheessä jätetä mitään sisälle kytemään, vaan höyryt päästellään ulos. Samoin ilon tunteet täällä kuuluu ja näkyy ja onneksi niitä on meillä rutkasti enemmän. Täällä rakastetaan täysillä ja ollaan onnellisia, vaikka kattilat välillä lentääkin <3

Ps. Lopuksi linkkaan ihanan Sallan ja Marian Kasvukipuja-podcastin tähän! Käykäähän kuuntelemassa.

Tässä jaksossa he puhuvat näistä samoista asioista ja mua vähän repeilytti, kun Salla sanoi kaatavansa joskus tuolin, kun miettii sitä sotkua, joka jonkun esineen heittämisestä voi tulla. Mä meinaan olen tehnyt tätä samaa 😉 

Tätä postausta multa on toivottu vertaistuen vuoksi ja musta näistä asioista on syytä puhua ja muutenkin kaikki kamalatkin ajatukset ja tunteet on tärkeä puhua ulos eikä jättää sisälle. Puhuminen kannattaa aina ja todella auttaa.

Mutta nyt jutellaan. Onko muilla vaikea hallita tunteita ja minkälaisia ylilyöntejä teillä on tullut? Puhutaan rohkeasti <3 

Tänään on sunnuntai, aurinko paistaa ja meidän suojaisessa pihassa on niin lämmin, että tuntuu ihan kesältä. Amalia on ollut Iida serkun kanssa mummin ja fafan luona viime yön ja Johnny lähti Milon kanssa kalaan ja Nuppu kävi päiväunille. Mä päätin alkaa kirjoittamaan ja lähdin selailemaan luonnoksista vinkkiä mistä tänään kirjoittaisin.

Listaan välillä luonnoksiin nopeasti vaikka otsikon, jos tulee joku hyvä aihe mieleen ja joskus sitten jatkan kirjoitukset loppuun, joskus poistan tai sitten annan niiden vain roikkua luonnoksissa ja tartun sitten niihin joskus tai sitten en.

Onneksi sain sinut otsikko viittaa Nuppuun, kuten moni varmasti aavistaakin.

Nämä kolme kuvaa on otettu Nupun ollessa viisikuinen ja silloin mä olen kuvat tänne blogiin jo laittanut, mutta postaus on jäänyt kuitenkin kirjoittamatta loppuun.

vauva

Moni ehkä muistaa sen, että meillä käytiin “hieman” vääntöä kolmannesta lapsesta ja silloin kirjoitin tunteen vallassa itselleni riipaisevan kirjoituksen Kun mies ei halua lisää lapsia.

Johnny on itse ainut lapsi, kun mulla taas on kolme sisarusta. Jenni pikkusisko on tosin menehtynyt muutamia päiviä ennen kaksivuotis syntymäpäiväänsä ja haluankin ajatella hänen olevan suojelusenkelinä Amalialle, toki myös muille lapsillemme ja siskoni lapsille.

Mutta siis se, kun toisella on sisaruksia ja toisella ei, luo helposti erimielisyyttä lapsilukuun, toki myös muut asiat.

Kolme lasta on Johnnyn mielestä jo hirmuinen suurperhe, kun itse taas ajattelen sen olevan ihan tosi normi perhekoko, kuten musta myös neljä lasta. Sitten kun lapsia on viisi tai enemmän, voidaan alkaa puhua suurperheestä, mutta tämä on vain mun ajatus.

vauva

Meillä kolmas lapsi on tuonut perheeseen tasapainoa enkä koe lainkaan kuormittavaksi kolmea lasta verrattuna kahteen. Noh ehkä tässä painaa nyt se, että Nuppu on ollut tosi tyytyväinen vauva ja rauhallinen, kun Milo oli silloin vauvana kovin itkuinen ja sitten liikkeelle lähdettyään hyvin meneväinen ja taaperoiässä jo niin villi, että huh huh.

Nyt tämä vilkas poika on pian viisivuotiaana rauhoittunut valtavasti, vaikka tottahan perusluonne on sellainen touhukas ja temperamenttinen. Milossa on tosi paljon mua ja me kiihdytään samalla tavalla sekunnissa iloon ja suuttumukseen, mutta lepytään nopeasti ja Milon raivokohtaukset alkavat olla menneen talven lumia ja jos niitä vielä tulee, ne menevät ohi hyvin nopeasti.

Kolmas vauva oli mulle unelmien täyttymys ja muistan edelleen ihan elävästi sen, kun istuttiin loppukesästä Johnnyn kanssa etupihalla Amalian ja Milon nukkuessa yöunta ja mies sanoi, että hänestä voisimme alkaa yrittää kolmatta lasta syksyllä. Onni kuohui sisälläni, otin tanssiaskeleita ja iloitsin niin lujasti.

Yritys alkoi siinä sitten aika pian ja tulin raskaaksi nopeasti, mutta ihanimmista uutisista tulikin ne surullisimmat, sillä raskaus meni kesken. 

Onneksi uusi raskaus alkoi sitten kahden kierron jälkeen, kun Nuppu-vauva ilmoitti tulostaan. Pieni tyttövauva kasvoi kohdussani ja olin niin äärettömän onnellinen. Vauvan syntymä oli unelmien täyttymys ja vauva arki oli niin ihanaa.

Nyt Nuppu on yksitoista kuukautta ja tässä jo mietimme yksivuotis syntymäpäiviä. Kakku on laitettu tilaukseen ja synttäriviikonloppu päätetty. Ihan hurjaa miten vauvavuosi on pian takana ja uudet kujeet alkavat.

vauva

Vaikka itse toivoisin, että meillä olisi aina vauva ja hoivaviettini on suuri, niin täytyyhän sitä järjellä ajatella ettei näin voi aina olla ja lapset kasvavat. Lasten kasvun seuraaminen on mielettömän upeaa ja olen hyvin kiitollinen, että olen saanut tehdä sen lähietäisyydeltä lähes joka hetki jo seitsemän vuoden ajan. Kotiäitiys on ollut upeaa, vaikka toki välillä hyvin raskasta ja uuvuttavaakin. Hyviä hetkiä on silti niin paljon enemmän ja tämä on paras elämäntyöni ja lapset ovat parasta ja tärkeintä koko elämässäni. Oikeastaan voisin vaihtaa otsikon, onneksi sain teidät.

Amalia, Milo ja Nuppu te olette elämäni ja rakastan teitä aina <3 

Uskomatonta, vai onko? No ei ollenkaan, eikä myöskään lainkaan vaikea vauvan oppia eikä juurikaan teetä lisätyötä vanhemmille.

Mun äiti on aikoinaan alkanut potattaa mua puolivuotiaana ja näin mä olen tehnyt myös Amalian kanssa ja sitten Milon ja nyt Nupun kanssa. Kaikki ovat oppineet tekemään pottaan tarpeensa nopeasti, Nuppu teki esimerkiksi kahden kerran jälkeen.

Mä en ole näistä pottahommista ennen kirjoittanut, mutta mitäpä ihmeellistä siinä nyt on, että vauva kakkaa ja pissaa ja musta tästä on kuitenkin hyvä vinkata, sillä harvalla ehkä tulee edes mieleen, että näin pientä voi ja jopa kannattaa alkaa potattaa.

Postauksen kuvat eivät ole pottakuvia, vaan napattu ihan vain ruokapöydän ääressä Nupun ollessa isin sylkyssä <3

pottailu

Mä uskon, että puolivuotiaana vauvalla on herkkyys oppia pottailu ja siinä iässä he eivät pistä vastaan. Monesti kuulee, että lapsi ei suostu istumaan potalla, mutta näin pienenä meillä on ainakin istuttu tosi hienosti ilman kitinöitä eikä ongelmia ole tullut sitten myöhemmin, kun ovat pikkuisista asti tottuneet.

Vauvasta pitää tietysti pitää kiinni, kun hän istuu potalla, sillä ainakaan meillä kukaan lapsista ei ole tässä kohtaa vielä osannut itsenäisesti istua.

pottailu

Laitamme vauvaa potalle aina heräämisen jälkeen aamulla, ja samaten joka kerta päiväunilta herättyä. Imetän toki ensin, jos vauva haluaa, mutta muutoin menemme suoraan potalle. Vauva käy potalla myös ennen unille menoa ja heti ruuan jälkeen. Todella usein pottaan tulee pissa ja lähes tulkoon kaikki kakat ovat tulleet pottaan pottailun aloituksen jälkeen.

Mukavampihan se on pestä vauvan peppu puhtaaksi pottailun jälkeen, kuin vaippaan tehty kakka, sehän on selvä. Ja voi miten vauvakin jo hymyilee, kun kurkkaamme yhdessä pottaan ja hihkumme ja taputamme sinne tehdystä tuotoksesta.

pottailu

Vaippaa meillä käytetään toki edelleen, mutta eihän niitä siihen tahtiin enää mene kuin ennen pottailua. Meillä on lapset oppineet kuiviksi varhain ja uskon, että Nuppu oppii myös.

Kannustan pottailuun näin ajoissa siitä syystä, että pottailusta tulee heti kiva juttu eikä sitten vuoden iässä tai myöhemmin sen aloittaessa tule hankaluuksia. Lisäksi se on tosi hauskaa musta ja näyttää olevan myös vauvasta eikä tosiaan ollenkaan vaivalloista. Se fiilis on ihan huippu, kun pottaan tulee pisu tai kakka ja vauvat oppivat tosi nopeasti tämän homman <3

pottailu

Missä vaiheessa teillä on aloitettu pottailu ja miten se on sujunut?

Eräs teistä lukijoista pyysi mua kirjoittamaan esikouluikäisen uhmasta, jos se meidän perhettä koskettaa, mutta vastasin hänelle, ettei Amalialla ole uhmaa näkynyt. Eipä siinä sitten mennyt kuin muutama kuukausi ja herttinen sentään iski se tännekin! Ja voi hyvänen aika kuinka se rauhallinen, kiltti ja empaattinen esikoiseni onkaan muuttunut hetkittäin niin julmetun tuittupäiseksi, kiukkuilevaksi raivopääksi. Sitä oikein huomaa kuinka inhottava olo hänellä on ja tyttö on kiemurrellut jopa keittiön lattialla kiukuspäissään. Tämä on aivan selvä ja hurjan iso muutos, eli eskari uhma on täällä!

Eskarissa kaikki menee kivasti, mutta jo autoon päästessä saatetaan haukkua äiti ja pikkuveli. Tyhmiä me yleensä ollaan. Mieli on tosi herkkä ja itku ja suuttumus tulee ihan puskista ja monta kertaa päivässä.

uhmaikä

Pikkuveli Milo on nyt neljä ja hänen kanssa on kamppailtu koko elämä, hän on ollut niin älyttömän villi ja niin äärettömän temperamenttinen. Pikkuhiljaa Milon kanssa alkaa olla helpompaa, vaikka kyllähän tuonkin kanssa tapellaan ihan päivittäin, mutta nyt on vuorostaan isosisko pistänyt ranttaliksi.

Omat rahkeet eivät oikein tahdo riittää molempien kiukunpuuskiin ja esimerkiksi Milon kanssa ei nyt puhuta mistään ihan pienistä kiukunpuuskista, joita tässä vuosien varrella on ollut. Pitäisi ehdottomasti jaksaa paremmin Amalian kanssa, sillä tasan tiedostan, että tämä on tärkeä ja jopa yleinen uhmavaihe. Se ei siltikään auta mitään tietää tätä, kun oma luonne on niin tulinen ja niinpä täällä usein ääni nousee ja saattaa ovet paukkua eskarilaisella ja samaan tapaan äidillä. Luojan kiitos Nuppu vauva on tottunut luultavasti jo massussa ollessaan meidän perheen menoon eikä häntä siis paljon hetkauta.

Milon nelivuotis-lääkärineuvolassa sain vinkin kiukkukirjasta, jonka aion pikimmiten lainata ja lukea. Olen lukenut jokin aika sitten kirjan nimeltä Tulistuva lapsi ja sain siitä hyviä vinkkejä. Kiukkukirjan lukemisesta olisi varmasti hyötyä paljon myös Amalian kanssa eskariuhman koetellessa koko meidän perhettä.

Milo pelkäsi lääkärineuvolaa kovasti, sillä luuli, että siellä tapahtuu tipan laittoa sun muuta mitä koki silloin verioksennuksen vuoksi Jorviin joutuessa ja poika perseilikin siinä sitten neuvolan alun melkoisesti. Luojan lykky etten ole niitä ihmisiä, joita lasten käytös hävettää, muuten multa olisi tässä vuosien saatossa pudonnut jo silmät päästä häpeästä. Mutta joo kuten aina Milon kanssa käy, niin pojan käytös muuttui yhtäkkiä kuin nappia painamalla ja lääkäri sai sitten tarkastukset tehtyä.

uhmaikä

Amalia ei käyttäydy ikinä kurjasti ystäviään kohtaan, vaan tästä uhmailusta “kärsii” onneksi vain oma perhe. Illalla nukkumaan mennessä on niin kiva paukutella kädellä puista puolipaneelia ja huudella kaikkea ja laulaa kovaan ääneen. Mä siinä sitten samaan aikaan laitan Miloa unille ja Johnny ramppaa Nuppu sylissä Amalian huoneessa.

Johnnyhan on tosi rauhallinen, siis aivan uskomattoman rauhallinen, mutta yhtenä iltana sillä paloi käpy Amalian kanssa juurikin tämän nukkumaanmeno temppuilun vuoksi ja lopulta Johnny makasi sohvalla seljällään jalat ylhäällä ja kärsi jäätävästä päänsärystä. Se luuli jo, että henki lähtee. Mä totesin, et jos mä ottaisin mun hermostumisen noin raskaasti, niin mä olisin kuollut jo ajat sitten. Ehkä jo silloin nuorena, kun harrastin raivo siivoamista ja tappelin imurin kanssa välillä niin kovin, että pistin muutamat palasiksi.

uhmaikä

Eskariuhmaisella Amalialla pääsee suusta muuten aika usein: ihan sama ja luoja tyttö kuulostaa ihan joltain teiniltä. Mahtaakohan tämä uhma kestää kauan, on meinaan aika rasittavaa. Ei auta kuin jaksaa, antaa paljon rakkautta ja vaalia rajoja, yrittää ymmärtää ja ottaa ite iisisti eikä alkaa itsekin uhmakiukkuilijaksi. Ja jos se uhma iskee äitiinkin, niin yrittää olla armollinen myös itselle, tsempata ja miettiä hyvin sä jaksat ja ei ne lapset niistä vanhempien hermoiluista rikki mene, kun kuitenkin sitä rakkautta ja hyvää oloa on roppakaupalla myös <3

Löytyykö teiltä eskari uhmailijoita tai muita uhmaikäisiä tai muuten haastavia lapsia? Jaetaan vinkkejä ja jutellaan kommenttiboxissa, jotta saadaan vertaistukea ja jaksamista <3