16 tammi Verioksennus ja ambulanssilla sairaalaan

No johan oli eilen päivä. Instagramissa kerroinkin sunnuntaina Milon olevan oksennustaudissa. Poika aloitti oksentamisen kuudelta aamulla oksentaen tietty minnekäs muualle kuin sänkyyn. Siitä sitten noustiin ylös ja poika oksenteli kymmenisen kertaa reilu kolmen tunnin aikana. Sen jälkeen vointi oli ihan ok, vatsakipua välillä, mutta muuten Milo jaksoi mukavasti.

Maanantaina pojan vointi oli jo hyvä, vaikka tietysti kotipäivä oli tiedossa edellisen päivän oksentelun vuoksi. Pidin myös Amalian kotona. No maanantai sujui kivasti, lapset leikkivät ja käväisimme jopa kotipihalla hieman leikkimässä.

Tiistaina Milo heräsi vähän ennen kahdeksaa ja hetken päästä alkoi valittaa vatsakipua ja halusi mennä suihkuun lämpimän veden alle. Suihkusta tultuaan käärin hänet pyyhkeeseen ja ei aikaakaan, kun oksennus lensi. Ei siinä mitään, mutta oksennuksen mukana tuli verta ja pari mustaa veristä hyytymää. Tämähän tietysti säikäytti ja soitin saman tien kuntamme terveyskeskukseen. Hoitaja käski lähteä päivystykseen ja niin herätin Nupun ja pakkasin kaikki lapset autoon. Amalia sai olla eskarista pois ja lähti mukaan. Soitin ennen lähtöä lomalla olevalle siskolleni, josko hän lähtisi apukädeksi sairaalaan ja hänhän tietysti lähti.

Päivystykseen päästyämme Milo oli tosi outo ja voipunut ja oltiin tosi huolissaan mun siskon kanssa. Poika pääsi heti petipaikalle ja tutkimuksia alettiin tehdä. Lääkäri konsultoi lasten kirurgia, joka antoi ohjeet lähettää Milo Jorvin sairaalan lasten päivystykseen. Ennen lähtöä lastenlääkäri kävi laittamassa Milolle tipan käteen ja labrahoitaja kävi nappaamassa verikokeet samalla kertaa, jotta ei tarvinnut kahdesti pistää pientä potilasta. Noh tämän jälkeen lisäkokeita tulikin liuta Jorvin päästä ja niin labra kävi vielä Lohjalla ottamassa uusia näytteitä Milosta. Milo oli hurjan reipas, vaikka häntä sattui massuun kovin ja pistäminen ja etenkin tipan laitto oli ikävää. Pojan alahuuli oli oikein väpättänyt, kun häntä alettiin toistamiseen pistää, minähän en tätä nähnyt, kun hän istui sylissäni.

Niin reppana..

Ambulanssi kyyti vei meidät Jorviin ja Milo matkusti mun päällä sairaalasängyllä nalle kainalossa, jonka ampparikuskit hänelle antoivat. Nuppu matkusti sitten saattajan eli mun paikalla turvakaukalossa. Milo oli tosi voipunut ambulanssissa eikä pyytänyt kuskeja laittamaan pillejä päälle, vaikka hoitaja oli hänelle kertonut, että he välillä laittavat jos pyytää. Mulla tuli pieni itku siinä vaiheessa, kun oltiin lähdössä Lohjan sairaalasta ja Milo oli paareilla ja ampparikuski työnsi hänet sairaalan ovista ulos. Hän näytti niin pieneltä ja hauraalta. Huoli oli suuri ja siinä sitten tihrustettiin molemmat mun siskon kanssa. En kuitenkaan näyttänyt huoltani Milolle, vaan esitin reipasta hänelle.

Jorviin saavuttua mieskuski kärräsi mut ja Milon paareilla lasten päivystykseen suoraan petipaikalle ja naiskuski kantoi tavaramme ja Nuppu-vauvan. Siinä sitten Miloa tutkittiin taas ja jäimme odottelemaan pääsyä vatsan ultraan. Se venyi myöhäiseksi, sillä hätää ei ollut ja jouduimme joka tapauksessa  olla seurannassa pidemmän aikaa.

Tässä vointi alkaa olla parempi, kun jaksaa hieman puhelimella pelailla

Lopulta ultra tehtiin joskus viiden pintaan illalla ja tässä vaiheessa Milo ei ollut enää yhteistyökykyinen ja pistä hanttiin kaikilla voimillaan ja huusi kuin syötävä. Pikkusisko möllötti vieressä kaukalossa leluja katsellen eikä ollut moksiskaan. Ultraa tekevä lääkäri toi jopa oman puhelimensa Milon katsottavaksi ja laittoi YouTubessa Kaapon viihdykkeeksi, mutta totesin ettei poikaa saa millään rauhoitettua ja ultra on vaan tehtävä väkisin mun ja hoitajan pitäessä kiinni. Ultra oli onneksi ok ja kuten lääkäri jo alkuun epäili, verenvuoto tuli rajun oksentelun vuoksi.

Oman lapsen näkeminen kipeänä on kammottavaa ja huoli iso. Onneksi selvisimme säikähdyksellä ja kaikki on nyt hyvin.

Tänään Milo on voinut oikein hyvin ja ollaan oltu ihan rauhaksiin tässä kotona tai no alkaahan tuo hieman villiintyä. Eilen illalla, kun laitoin Miloa yöunille tiesin pojan alkavan olla oma itsensä, kun ennen nukahtamista hän sanoi mulle hymyillen: hyvää yötä kakkapökäle äiti 😉