Warning: "continue" targeting switch is equivalent to "break". Did you mean to use "continue 2"? in /home/clients/670df0887837b9922f20cf65f9464851/web/wp-content/plugins/revslider/includes/operations.class.php on line 2851

Warning: "continue" targeting switch is equivalent to "break". Did you mean to use "continue 2"? in /home/clients/670df0887837b9922f20cf65f9464851/web/wp-content/plugins/revslider/includes/operations.class.php on line 2855

Warning: "continue" targeting switch is equivalent to "break". Did you mean to use "continue 2"? in /home/clients/670df0887837b9922f20cf65f9464851/web/wp-content/plugins/revslider/includes/output.class.php on line 3708
temperamentti Archives - Sydän vähän kallellaan
 

Nuppunen on aivan älyttömän söpö. Niin kaunis suloinen pellapää, jolla kihartuu hiusten latvat niin somasti ettei niitä raaski leikata varmasti pitkään aikaan. Nuppu on sinisilmäinen ja hänellä on pitkät ja tummat ripset. Pikkuinen nöpönenä ja suloinen suu, aivan ihastuttava pakkaus kerrassaan.

Nuppu on hyvin rauhallinen temperamentiltaan ja mietin monesti, että jos hän olisi meidän ainokainen, niin emme tietäisi lasten kasvatuksen haasteista tuon taivaallista. Välillä kun hän suuttuu ja saattaa huutaa vihaisena, niin tuntuu melkein siltä säikähtääkö hän itse omaa käytöstään ja lopettaa huutamisen samantien, vai mitä ihmettä. Hänellä kun kiukku menee sen siliän tien ohi. Se on hämmästyttävää. Ja eipä tuo usein suutukaan eikä uhmaa ole ollut vielä havaittavissa.

Nupun suuttuminen voi olla välillä sitä, että kasvoille tulee vihainen ilme ja hän tempaisee kädet puuskaan, mutta sitten nauraa jo heti, kun mua alkaa aina naurattaa se miltä hän tomerana pienenä tappina siinä mun edessä näyttää kädet puuskassa ja muka vihainen ilme naamalla. Ja tämä naurattaa aina meitä kaikkia.

Nuppu villiintyy hyvin helposti Milon kanssa ja näitä kahta on niin hauska seurata. He kikattavat, kiljuvat ja ilakoivat yhdessä. Keksivät kaikkea, leikkivät ja ovat tosi tiivis parivaljakko. Milo jumaloi pikkusiskoaan ja samaten Nuppu isoveikkaansa.

kaksivuotias

Amalia tykkää touhuta välillä myös Nupun kanssa ja heillä on sitten omat juttunsa keskenään. Nuppu hakeutuu usein Amalian kainaloon ja menee isosiskon syliin istumaan.

Nuppu rakastaa pukea vaatteita ja kenkiä päällensä ja pyöräilykypärää hän pitää usein päässä. Yhtenä aamuna pikkuinen oli muutoin ilkosillaan, mutta oli vetänyt Milon kaulurin päällensä vähän kuin minihameeksi. Tyttö näytti ihan tarzanilta, kun löysin hänet tässä asussa seisomasta vessanpöntön päältä. Usein hänellä on jaloissaan Amalian säärystimet, omat villasukat ja kumisaappaat, muutoin mukula on monesti ilman rihman kiertämää.

Nuppu osaa pukea hienosti itse, harjoitus tekee mestarin, heh. Hän saa laitettua itse housut, sukat ja paidan päälle sekä myös ulkohaalarin. Eilen hänellä oli hauskasti Amalian sormikkaat käsissä, kun olimme hakemassa Miloa eskarista. Eihän siellä yhtään pikkuisen sormia ollut oikeissa kohdissa ja isot sormikkaat olivat tosi hupaisan näköiset. Muutamasti tytön jaloissa on ollut eripari kengät isompien sisarusten hakureissulla.

Nupun lempparivaate on ehdottomasti eri väreillä raidoitetut vitosluokkalaisen Eemi serkun vanhat fleecehousut. Nämä samat housut ovat olleet käytössä Iida serkulla, Amalialla ja Milolla ja nyt Nuppu on aivan rakastunut niihin.

Nuppu on viimein alkanut sanomaan sanoja. Ei toki sano juuri mitään omatoimisesti, paitsi silloin huutaa mä mä mä, kun pyydän Amaliaa tai Miloa syliini. Silloin hän tosiaan huutaa kovalla äänellä mä mä mä ja yrittää kirmata samalla syliin ennen sisaruksiaan. Tämä pieni on siis huomiosta hieman mustasukkainen, mutta odottaa sitten sylivuoroaan siinä vieressä kädet puuskassa “suuttunut” ilme kasvoilla tai tulee syliin yhdessä sisaruksen kanssa.

Nuppu toistelee useita sanoja perässä ja on oppinut tämän nyt ihan viime viikolla vasta. Hän osaa sanoa hienosti: pupu, Nuppu, Milo, Amalia, äiti, isi, mummu, fafa, täti, Eemi, kakka, pappa, kiitos, kurkku ja kikkeli. Kikkelin sanoessa häntä naurattaa aina kovasti, eli kyllä hän meidän lapsi on, vaikka välillä hieman liian ujolta ja rauhalliselta vaikuttaakin 😉

kaksivuotias

Nuppu on alkanut leikkiä vauvoilla ja jaksaa hienosti yrittää vauvanukkeja pukea. Ulkona hän viihtyy loistavasti ja rakastaa edelleen kovasti istua isin tai äidin pyörän kyydissä. Nuppu tykkää keinua ja keinuu lautakeinussa ja pelleilee mulle aina siinä, niin että pelkään hänen tippuvan. Toista tämä vaan naurattaa ja ilmeet ovat niin hyviä.

Nuppu ei vielä katsele lastenohjelmia, mutta Youtubesta laitetaan musiikkivideoita, joiden tahtiin hän tanssii ja katselee niitä. Hän on tarkka mitä haluaa katsoa ja kuunnella ja mitä ei. Hän osaa hienosti matkia Fröbelin Palikka-laululeikkejä ja tätä on niin suloista katsoa. Amalian kanssa tanssiessa hän katsoo tanssiliikkeitä siskolta ja naurattaa, kun pikkuinen matkii ja veivaa peppua välillä.

Nuppu on hyvä syömään ja on kaikkiruokainen. Hän nukkuu aina pitkät kahden tunnin päiväunet ja yöllä heräilee joitain kertoja, mutta nukahtaa nopeasti uudestaan. Hän syö vielä päiväunilla ja yöllä tuttia, mutta siitä olisi luovuttava nyt pian. Tämä oli työn alla jo kesällä, mutta se vaan jäi.

Nuppu tykkää kovasti pusuista ja haleista ja antaa niitä omatoimisesti ja aina pyytäessä. Hän on välillä pikkuinen jukuripää ja esimerkiksi, kun sanon hänelle, että ottaa hiuksia silmiltään pois, niin hassuttelu tuulella hän laittaa niitä vain pahemmin silmiensä eteen. Nuppu ei tykkää pitää pinnejä eikä ponnareita. Välillä kokeilen laittaa niitä ja hän näyttää aivan ihanalta, mutta vetää ne heti pois ja jatkaa matkaa tukka hulmuten.

Nuppu on kova pitämään tavaroista huolta ja esimerkkinä palauttaa aina perheenjäsenten sohville tai muualle lojumaan jääneet puhelimet ja aamuisin hän siivoaa aina sohvapöydältä mun ja Johnnyn illan astiat. Nuppu siivoaa leikkien jälkeen usein tavarat ja mua hämmästyttää tämä. Ensin rakentaa hienon lego linnan ja lopuksi siivoaa sen pois. Ensimmäinen lapsi, joka korjaa leikkinsä, vaikkei hänelle ehdi siitä edes sanoa.

Tälläinen ihana kaksivuotias täällä <3 Minkälaisia kaksivuotiaita teillä on? <3

 

 

Nuppu on hieman muuttunut parin viime viikon aikana. Tiedä häntä, mitä on tapahtunut, mutta muutos on aika hurja!

Meidän rauhallinen Nuppunen, joka vielä muutama viikko sitten peruutti kontaten alas muutaman sentin korkuisen patjan päältä, kiipeääkin nyt keittiöntuolien kautta keittiönpöydälle ja seisoo siinä ilkikurinen virne naamalla. Monesti hän alkaa pöydällä vielä hieman vauhdikkaammin käppäilemään ja sitten saa olla sydän syrjällään ja pelätä, että pieni tipahtaa ennen kuin saa napattua hänet turvallisesti maankamaralle. Olen miettinyt, josko ottaisin tuolit kokonaan pois pöydän ääreltä, mutta vielä ne on saanut olla.

kiipeilijä

Nupun ensimmäinen grillimakkara!

Sohvalle tyttö on oppinut kiipeämään jo ajat sitten ja oppinut siellä hienosti itsekseen olemaan, mutta nyt on yhtäkkiä alkanut juoksentelemaan sielläkin päättömästi. Välillä olen ihan huutanut kauhusta, kun olen säikähtänyt, että nyt se tippuu.

Eilen yllätin Nupun seisomasta tv-tasolla. Hän oli työntänyt tv-tason eteen nallekeinunsa ja sitä apuna käyttäen kiivennyt.

Toinen muutos rauhallisessa ja ennen suht hiljaisessa pikkuisessa tapahtuu, kun keskeyttää häneltä jonkin kielletyn puuhan. Hän avaa suunsa apposen auki ja karjuu niin, että nielurisat heiluvat. Karjaisun jälkeen hän alkaa itkeä ja tulee syliin.

Sellaisia uusia juttuja näin 1,5-vuoden iässä. Helpollahan olemme tämän neidin kanssa päässeet, kun muistelee miten pikkuisen Milon kanssa ei juuri hengähdetty.

Milohan kiipeili aikoinaan jatkuvasti ja joka paikkaan ja oli muutenkin hyvin vahdittava kaiken aikaa. Tässä otoksessa Milo on vasta 1,9 kuukautta ja kiivennyt keittiöntasolle! Tämän jälkeen oli tuolit lähteneet hetkeksi evakkoon 😉

kiipeilijä

Onko teidän taaperot kovia kiipeilemään?

Pidempään meitä seuranneet tietävätkin, että multa löytyy temperamenttia ja vihaisena tahtoo tulla ylilyöntejä ja tänään mä kirjoitan näistä hyvinkin avoimesti. Mä tiedän, että sellaisen viilipytty ihmisen on vaikea ymmärtää sitä, että joskus on kylmät perunat kattilasta lennelleet pitkin lattiaa ja kattila iskeytynyt niin kovalla voimalla kylpyhuoneen puuoveen, että kattila on mennyt soikeaksi. Näin meillä on kuitenkin käynyt ja kattilan heittäjänä on ollut tämä mukava, iloinen, huolehtivainen, lapsiaan ja perhettään rakastava äiti, joka kuitenkin vihaisena heittäytyy välillä melkoisen raivon valtaan. Alan tosiaan joskus viskelemään tavaroita, paukuttamaan ovia ja huutamaan niin kovin, että ikkunatkin melkein helisee. Ja se huuto mitä sieltä suusta pääsee ei ole tosiaankaan aina lapsille soveltuvaa, vaikka lapset sen toki kuulevatkin.

Mun “huutohuone ja paukutteluhuone” on meidän kodinhoitohuone/kylppäri ja kylppärin puuovea mä olen temponut niin paljon, että siinä ei ole enää lukkoa, kun se putosi. Toki paukutan välillä muitakin ovia, mutta tuonne pakenen piiloon päästelemään höyryjä, jottei lapset näe kun äiti takoo nyrkkejä seinään tai hakkaa ovea edestakaisin kiinni-auki pari kertaa. Toki he kuulevat tämän meuhkaamisen, sehän on selvä. Välillä pakenen tuonne muulloinkin ja hengittelen hetken ja palaan sitten sorvin ääreen rauhoittuneena ja näin kun osaisin aina toimia, niin olisin erittäin tyytyväinen.

ylilyönnit

Moni ehkä miettii mitä meidän lapset ovat tästä äidin käytöksestä mieltä ja eniten syyllisyyttä mulle aiheuttaakin juuri se miten hirveää ja surullista on, jos mun lapset pelkäisi mua. Me käydään jokainen raivonpuuska läpi ja mä kerron mistä syystä mulle se iski ja kerron myös sen, ettei se ole missään nimessä heidän vikansa eikä mun tulisi käyttäytyä niin.

Joskus Amalia on sanonut mulle, että muista äiti karhuhengitys ja se on tosi liikuttavaa ja niin mä vedän henkeä oikein isosti ja alkava raivon tunnetila laskee.

Moni puhuu aina kiihtyvänsä nollasta sataan, mutta tuskin se ihan kaikilla näin oikeasti on. Itse olen tehnyt tämän asian kanssa töitä 20-vuotiaasta asti ja edelleen näin 33-vuotiaana työstän asiaa ja opettelen, että saisin tunnetilan laskemaan tietyillä keinoilla, joista olenkin täällä kirjoitellut. Joskus vaan joudun sen tunteen valtaan sekunneissa ja sitten mennäänkin ja lujaa yli. Mutta kehitystä on tullut rutkasti, vaikka tuo kattila episodi sattuikin viime viikolla.

Joskus mä olen hakannut itseäni raivonpuuskassa ihan täysillä päähän, mutta tätä en ole enää vuosiin tehnyt, sillä pelkään, että saisin aivoverenvuodon. Koskaan en ole kuitenkaan koskenut lapsiin, en ole antanut luunappeja, en tukistanut, läpsinyt, lyönyt tai millään tavalla satuttanut heitä ja tätä en tekisi ikinä, vaikka olisin miten raivon vallassa.

Mun raivari tulee ja menee ja se on nopeasti ohi. Syyllisyys siitä ei sitten yhtä nopeasti menekään, mutta enää en jää ahdistuneena iltaisin rypemään, kuten ennen. Meidän perhe tietää, että tämä on mun suuri heikkous ja yritän kamppailla ja tehdä töitä sen kanssa ja se, että asiat käydään läpi ja pyydän anteeksi on helpottanut pikkuhiljaa omaa syyllisyyttä, vaikka näin olen toiminut aina. Ehkä olen oppinut armollisemmaksi itseäni kohtaan tässä asiassa. Mähän rakastan äitiyttä ja kaikkea tätä, välillä mä vaan uuvun ja silloin on etenkin vaara ylilyönneille.

ylilyönnit

Nyt kesän alussa olen löytänyt itselleni harrastuksen, ja tämä on tuonut ihan hirmuisesti hyvää oloa itselleni ja se, että lähden omaan juttuuni on tehnyt todella hyvää. Oma aika on niin tärkeää, mutta mun on ollut sitä vuosien aikana tosi vaikea ottaa, vaikka siihen olisi ollut aina mahdollisuus. Jotenkaan en ole löytänyt sitä omaa juttua ja vaikka mulle on kuinka toitotettu, että lähde kävelylle ynnä muuta, niin Johnnyn töistä tullessa olen halunnut viettää aikaa yhdessä koko perhe enkä suoraan sanoen ole jaksanut edes lähteä mihinkään lampsimaan.

Eilen meillä oli ihana päivä lasten kanssa, mutta hieman ennen Johnnyn kotiintuloa huomasin, että mun pinna tiukkeni ja sanoinkin miehelle heti, että keitän meille kahvit ja painun hetkeksi omaan rauhaan makuuhuoneeseen kahvikupin ja puhelimen kanssa. Kerroin tämän myös Amalialle ja hän piti sitä hyvänä ideana. Ja miten hyvä idea se olikaan, olin poissa ehkä vartin jos sitäkään ja kuin uudestisyntynyt sen jälkeen ja miten pienellä jutulla.

Amalia on tosi ajattelevainen ja ymmärtää jo niin paljon ja hänen kanssa on helppo puhua. Meillä lapset osaa ja uskaltaa näyttää kaikki tunteensa enkä mä ole suinkaan ainoa “raivopää” täällä. Tämä kertoo myös sen, että mä en ole pilannut lapsia mun käytöksellä eivätkä he pelkää mua, sillä he uskaltavat ja voivat näyttää kaikki tunteensa avoimesti eikä meidän perheessä jätetä mitään sisälle kytemään, vaan höyryt päästellään ulos. Samoin ilon tunteet täällä kuuluu ja näkyy ja onneksi niitä on meillä rutkasti enemmän. Täällä rakastetaan täysillä ja ollaan onnellisia, vaikka kattilat välillä lentääkin <3

Ps. Lopuksi linkkaan ihanan Sallan ja Marian Kasvukipuja-podcastin tähän! Käykäähän kuuntelemassa.

Tässä jaksossa he puhuvat näistä samoista asioista ja mua vähän repeilytti, kun Salla sanoi kaatavansa joskus tuolin, kun miettii sitä sotkua, joka jonkun esineen heittämisestä voi tulla. Mä meinaan olen tehnyt tätä samaa 😉 

Tätä postausta multa on toivottu vertaistuen vuoksi ja musta näistä asioista on syytä puhua ja muutenkin kaikki kamalatkin ajatukset ja tunteet on tärkeä puhua ulos eikä jättää sisälle. Puhuminen kannattaa aina ja todella auttaa.

Mutta nyt jutellaan. Onko muilla vaikea hallita tunteita ja minkälaisia ylilyöntejä teillä on tullut? Puhutaan rohkeasti <3 

temperamenttinen lapsi

Meillä on molemmat lapset olleet vauvasta asti todella viihdytettäviä. Ikinä eivät ole nukahtaneet hassuihin paikkoihin, vaan jokainen nukkumaan laitto on vaatinut nukuttamisen. Myös kaupan lattialla makaaminen on tuttua, ei karkkihyllyllä, vaan ihan missä vain. Raivoaminen julkisilla paikoilla on uhmaikäisen kanssa arkipäivää ja monesti on jopa kengät lennelleet pitkin poikin. Viimeksi uimahallin kahvilassa ja ai että, kun lähellä istuva mummeli piteli nauruaan. Mä en itse välitä tai nolostele lapsiani jos he kiukkuavat julkisilla paikoilla enkä myöskään hermoile. Otan tilanteet lunkisti ja monesti vain kannan pikkumiehen sylissäni pois tilanteesta, kun muu ei auta. Milon kanssa emme käy ravintoloissa syömässä, sillä siitä ei vain tule yhtään mitään. Tiedän muutaman vuoden päästä tämän onnistuvan, joten miksi mennä nyt sinne hampaita kiristelemään. Minusta kaksivuotiaan ei tarvitse osata olla aloillaan ja hiljaa. Lasten on annettava olla lapsia, omia itsejään eikä turhaa miettiä mitä muut heistä ajattelevat. Tietysti ketään ei saa loukata tai satuttaa, mutta lasten ilo ja riemastuminen, kuten myös kiukkuilu saa minusta näkyä ja kuulua.

Amalia on nyt reilu viisivuotias ja elämä on todella helppoa tässä vaiheessa. Eskariuhma on varmasti edessä vuoden päästä, mutta nyt nautitaan tästä levollisesta ja aika rauhallisesta vaiheesta. Uhmaikäisen kanssa nautimme myös ja usein jopa nauran sisälle päin näitä ihme kiukkukohtauksia. Tiedän kuitenkin niiden kuuluvan normaaliin kehitykseen ja toiset ovat vain temperamenttisempia kuin toiset.

Siskoni lapset ovat täysin eri maata omiini verrattuna, ovat aina olleet, mutta siltikään en pidä omia lapsia millään tavalla huonompina.

Se ettei lapset käyttäydy aina kuten toivoisi ei useinkaan johdu kasvatuksesta pätkääkään. Olihan Amaliakin pienenä sellainen, joka veti usein muita lapsia hiuksista ja tämä oli silloin minusta ihan kamala vaihe, mutta se meni ohi ja vahdin häntä tästä syystä aina kuin haukka, jotta ehdin monesti estää tapahtuman. Tämä vaihe kesti hetken aikaa tytön elämästä eikä tällä ollut mitään tekemistä mielestäni kasvatuksen kanssa.

Toiset lapset näyttävät tunteitaan enemmän, niin hyvässä kuin pahassa. Kaksi temperamenttista lasta saatuani revin välillä hiukset päästäni, vaikka herkkä pää onkin, mutta iloitsen ja hihkun joka päivä näistä lapsistani, jotka ovat suorapuheisia, tunteensa näyttäviä, iloisia, hyvin eläväisiä, hetkessä eläjiä, välillä äärettömän vihaisia ja kamaliakin, mutta kaikin puolin ne rakkaimmat olennot maan päällä <3 temperamenttinen lapsi

temperamenttinen lapsi

Minkälaisia lapsia teillä on?

Tässä taas terassilla kirjoittelin yhtenä päivänä ja nautin samalla auringon lämmöstä. Pikkuinen nukkui päiväunia ja isompi oli kerhossa. Elämä on aika kivaa ja asiat on ihanassa tasapainossa. Nyt toki ilmat ovat taas heittäneet ihan mitä sattuu, sillä jopa lunta on pyryttänyt. Olen luvannut kirjoitella Teille omista keinoistani, joilla pidän hurjan temperamenttini aisoissa ja tänään juttua siis niistä.

Olen ollut jo pienestä lapsesta saakka temperamenttinen luonne ja vielä joitain kuukausia sitten kärsin tästä, kuten myös perheeni. Lähimmille ihmisille sitä purkaa omaa pahaa oloa ja eniten tietysti tuohon omaan rakkaaseen mieheen. Olen kuitenkin päättänyt muuttua ja mielestäni olen onnistunut tässä hyvin.

Kun kuppi meinaa mennä nurin, tiedostan tämän, kuten jokainen ihminen ja otan aikalisän. Hengitän ja hengitän, tämä hengittäminen jo auttaa laskemaan tunnetilaa ja siihen kykenee jokainen.

Hyviä keinoja on pitkä lista ja yhdeksi hyväksi keinoksi olen ottanut käyttöön hyvät ajatukset vihaisten ajatusten tilalle. Esimerkkinä lapsen päätön raivoaminen, joka tottakai ärsyttää ja omaa ärsyyntymistä saa lisättyä nopeasti ajattelemalla lapsesta vihaisia ajatuksia ja sitä, että aina tuo on tuollainen. Näiden ajatusten tilalle olenkin ottanut käyttöön ajatella päättömästi raivoavasta lapsestani vain ihania asioita ja tämä laskee välittömästi omaa tunnetilaani.

Tottahan kuppi menee välillä nurin vieläkin ja huudankin välillä lapsilleni, mutta huomattavasti vähemmän, jos juuri lainkaan. Olen ihan hiton ylpeä itsestäni. Ja omat raivokohtaukset ovat menneen talven lumia, niitä ei ole ollut enää aikoihin. Raivokohtauksilla tarkoitan niitä, jolloin painun toiseen huoneeseen karjumaan ja hakkaamaan seiniä.

Yksi hyvä ja vähän hassu tapa hallita tunteita on hymy. Lasten raivotessa rentoutan käteni sivuille ja hymyilen hieman. Hassua, mutta todella toimii ja tunnetila laskee saman tien.

Myös se ettei päästä omaa verensokeriaan liian matalalle auttaa. Eli on muistettava huolehtia syömisistä ja välillä esimerkiksi hankalaa tilannetta ennen haukkaan jotain pientä ja näin olen valmis selviytymään esimerkiksi pukemistaistosta ilman oman maltin menettämistä.

Riittävä unen saanti on myös tärkeää, mutta tässä ei ole ollut meillä enää aikoihin ongelmaa, sillä lapset nukkuvat aika hyvin ja pitkään.

Olen kärsinyt todella paljon tästä temperamentistani ja pidän itseäni huonona äitinä ja puolisona näinä hetkinä ja niiden jälkeen. En ole kuitenkaan koskaan jäänyt rypemään tähän oloon, sillä se ei hyödytä ketään ja keskustelu puolison kanssa on auttanut paljon. Myös lapsilta olen aina pyytänyt käytöstäni anteeksi ja olemme jutelleet tästä.

Tässä siis omat keinoni siihen, että voin olla parempi äiti ja puoliso. Pieniä asioita, jotka ovat muuttaneet elämääni paljon. Olen tavattoman onnellinen tästä <3 rakas

rakas

rakas

Löytyykö joukosta muita temperamenttisia vanhempia ja millä keinoin Te pärjäätte?

Leppoisaa viikkoa ja hyvää mieltä kaikille <3