25 elo Onneksi sain sinut
Tänään on sunnuntai, aurinko paistaa ja meidän suojaisessa pihassa on niin lämmin, että tuntuu ihan kesältä. Amalia on ollut Iida serkun kanssa mummin ja fafan luona viime yön ja Johnny lähti Milon kanssa kalaan ja Nuppu kävi päiväunille. Mä päätin alkaa kirjoittamaan ja lähdin selailemaan luonnoksista vinkkiä mistä tänään kirjoittaisin.
Listaan välillä luonnoksiin nopeasti vaikka otsikon, jos tulee joku hyvä aihe mieleen ja joskus sitten jatkan kirjoitukset loppuun, joskus poistan tai sitten annan niiden vain roikkua luonnoksissa ja tartun sitten niihin joskus tai sitten en.
Onneksi sain sinut otsikko viittaa Nuppuun, kuten moni varmasti aavistaakin.
Nämä kolme kuvaa on otettu Nupun ollessa viisikuinen ja silloin mä olen kuvat tänne blogiin jo laittanut, mutta postaus on jäänyt kuitenkin kirjoittamatta loppuun.
Moni ehkä muistaa sen, että meillä käytiin “hieman” vääntöä kolmannesta lapsesta ja silloin kirjoitin tunteen vallassa itselleni riipaisevan kirjoituksen Kun mies ei halua lisää lapsia.
Johnny on itse ainut lapsi, kun mulla taas on kolme sisarusta. Jenni pikkusisko on tosin menehtynyt muutamia päiviä ennen kaksivuotis syntymäpäiväänsä ja haluankin ajatella hänen olevan suojelusenkelinä Amalialle, toki myös muille lapsillemme ja siskoni lapsille.
Mutta siis se, kun toisella on sisaruksia ja toisella ei, luo helposti erimielisyyttä lapsilukuun, toki myös muut asiat.
Kolme lasta on Johnnyn mielestä jo hirmuinen suurperhe, kun itse taas ajattelen sen olevan ihan tosi normi perhekoko, kuten musta myös neljä lasta. Sitten kun lapsia on viisi tai enemmän, voidaan alkaa puhua suurperheestä, mutta tämä on vain mun ajatus.
Meillä kolmas lapsi on tuonut perheeseen tasapainoa enkä koe lainkaan kuormittavaksi kolmea lasta verrattuna kahteen. Noh ehkä tässä painaa nyt se, että Nuppu on ollut tosi tyytyväinen vauva ja rauhallinen, kun Milo oli silloin vauvana kovin itkuinen ja sitten liikkeelle lähdettyään hyvin meneväinen ja taaperoiässä jo niin villi, että huh huh.
Nyt tämä vilkas poika on pian viisivuotiaana rauhoittunut valtavasti, vaikka tottahan perusluonne on sellainen touhukas ja temperamenttinen. Milossa on tosi paljon mua ja me kiihdytään samalla tavalla sekunnissa iloon ja suuttumukseen, mutta lepytään nopeasti ja Milon raivokohtaukset alkavat olla menneen talven lumia ja jos niitä vielä tulee, ne menevät ohi hyvin nopeasti.
Kolmas vauva oli mulle unelmien täyttymys ja muistan edelleen ihan elävästi sen, kun istuttiin loppukesästä Johnnyn kanssa etupihalla Amalian ja Milon nukkuessa yöunta ja mies sanoi, että hänestä voisimme alkaa yrittää kolmatta lasta syksyllä. Onni kuohui sisälläni, otin tanssiaskeleita ja iloitsin niin lujasti.
Yritys alkoi siinä sitten aika pian ja tulin raskaaksi nopeasti, mutta ihanimmista uutisista tulikin ne surullisimmat, sillä raskaus meni kesken.
Onneksi uusi raskaus alkoi sitten kahden kierron jälkeen, kun Nuppu-vauva ilmoitti tulostaan. Pieni tyttövauva kasvoi kohdussani ja olin niin äärettömän onnellinen. Vauvan syntymä oli unelmien täyttymys ja vauva arki oli niin ihanaa.
Nyt Nuppu on yksitoista kuukautta ja tässä jo mietimme yksivuotis syntymäpäiviä. Kakku on laitettu tilaukseen ja synttäriviikonloppu päätetty. Ihan hurjaa miten vauvavuosi on pian takana ja uudet kujeet alkavat.
Vaikka itse toivoisin, että meillä olisi aina vauva ja hoivaviettini on suuri, niin täytyyhän sitä järjellä ajatella ettei näin voi aina olla ja lapset kasvavat. Lasten kasvun seuraaminen on mielettömän upeaa ja olen hyvin kiitollinen, että olen saanut tehdä sen lähietäisyydeltä lähes joka hetki jo seitsemän vuoden ajan. Kotiäitiys on ollut upeaa, vaikka toki välillä hyvin raskasta ja uuvuttavaakin. Hyviä hetkiä on silti niin paljon enemmän ja tämä on paras elämäntyöni ja lapset ovat parasta ja tärkeintä koko elämässäni. Oikeastaan voisin vaihtaa otsikon, onneksi sain teidät.
Amalia, Milo ja Nuppu te olette elämäni ja rakastan teitä aina <3
